Minä 2.0 / Moi 2.0

Rantaleikit

Jotkut väittävät että pelkän etunimen perusteella voi ennustaa ihmisen elamän kulun. Selkapiitä karmivaa etenkin jos ei samaistu omaan nimeensä, mutta harva kuitenkaan ryhtyy tositoimiin ja vaihtaa kutsumanimeään. Minä tein sen kaksivuotiaana.

Psykoanalyytikot selittävät nimenvaihdon sallivan uusia käyttaytymiskuvioita, ja vertaavat sitä jopa uudelleensyntymiseen. Eräänlainen kaikkivoipaisuus, maailmanrakentajan tunne vapauttaa aavistamattomia voimia. Jo pitkään haudutettu ajatus pulpahtaa itsestäänselvyytenä jossain elamän kääntökohdassa, ja kuin pakottaa muutokseen. Leikkiin uskaltautuminen pakottaa kohtaamaan kysymyksia, arvosteluja ja vastahankoisuutta. Virallistaminen ja oman lahipiirin tuki ovat kallisarvoisia.

Minulla oli kaksi etunimeä : johdos äidin etunimestä, ja johdos isän etunimestä - ja se toinen oli se oikea kutsumanimi, joka piti alleviivata ja aina muistuttaa kaikille. Halusiko kapinallinen taaperominäni riuhtautua pois sukuvelvollisuuksista, vahvistaa oman persoonansa noin aikaisin ?

Legendan mukaan kävelin vain kotiin eräänä kauniina päivänä kesänaapureilta ja ilmoitin olevani samanniminen kuin pari vuotta vanhempi ja ihailemani leikkikaveri. Siitä päivästä lähtien en kuulemma ottanut kuuleviin korviini oikeaa kutsumanimeäni ja ja vanhempani joutuivat antamaan periksi. Näin jälkiviisaana tunnustettakoon että se oikea etunimi olisi ollut kaunis ja persoonallisempi, mutta kammottavan romanttinen vielä teininäkin. Taisin olla maailman ainoa teini joka piti nimestään, huippulyhyt ja mielestani ytimekäs, ja ulkomaille lähtiessäni tarpeeksi kansainvälinenkin.

Lapsuuteni sujui siis onnellisesti omin nokin omitulla lainanimellä, mutta koulussa minua kutsuttiin yht'äkkiä sillä oikealla etunimellä - se toinen, se alleviivattu, joka virastoissakin aina unohtui. Oli kouluminä ja oikea minä. Naapuruston leikkikavereille olin se oikea, koulukavereille joku toinen. Lukiota edeltäneenä kesänä virallistettiin "oikea" etunimeni, ja kaksi minääni sulautuivat samaan hahmoon, saumattomasti.

Oli oikeastaan aika vinkeää kun oli saanut elää kaksoiselämää, ja vähän kolmattakin mielikuvitukseni villeissä koukeroissa. Sen sijaan että olisin saanut traumoja, minusta oli huvittavaa leikkiä piilopettiä oman itseni kanssa, ihmisten ihmetellessä kuka olen ja kuka olikaan se toinen. Mysteerisyydessä on oma viehätyksensä.

Mielessä käy toisinaan kysymys missä olisin ja miten eläisin jos olisin pitänyt alkuperäisen
kutsumanimeni, jos kerran etunimellä on niinkin suuri vaikutus kohtaloon. Mutta kuten vanha kansa viisaasti totesi, jokainen on oman onnensa seppä.

   *   *   *

PierrotCertains prétendent que l'on pourrait prédire la vie d'une personne rien que par rapport à son prénom. Une perspective relativement effrayante, surtout si l'on n'est pas à l'aise avec le sien. Cependant peu de gens passent à l'action et changent de prénom. Moi je l'ai fait à deux ans.

Les psychanalystes expliquent que le changement de nom autorise de nouveaux comportements, voire une renaissance. Cette sensation de toute-puissance, sorte de démiurge, permet de libérer des énergies insoupçonnables. Une envie longtemps refoulée surgit un beau jour, à un tournant de la vie et pousse vers un changement, inévitable. Se prêter au jeu force à faire face aux questions, aux critiques et aux réticences de l'autrui. Le soutien et la compréhension des proches se révèle précieux à ce moment.

J'avais deux prénoms : un dérivé du prénom de ma mère, et un second dérivé du prénom de mon père - ce deuxième étant celui choisi comme prénom d'usage, qu'il fallait souligner, rappeler à chaque instance. Voulais-je déjà affirmer ma personnalité et me débarrasser du poids de l'héritage familial ?

D'après la légende, je suis rentrée un beau jour à la maison, venant de chez les voisins d'été dont la fille était ma camarade de jeux admirée. Je déclarai tout simplement que désormais il fallait m'appeler comme ma copine, et ne répondis plus jamais à mon vrai prénom. Mes parents furent obligés d'abdiquer. Avec du recul, il faut admettre que mon réel prénom aurait été bien plus beau et original, mais même adolescente je le trouvais encore terriblement romantique. Je devais être la seule ado à aimer son prénom, si court et pertinent, pensais-je à l'époque, et même compréhensible à l'étranger quand je me suis expatriée.

Mon enfance passa donc sous le signe d'un prénom d'emprunt, mais la rentrée en CP sonna le glas et on m'appela par mon vrai prénom. Je fus deux ; pour les amis du voisinage le vrai moi, pour les camarades de classe une autre. Avant de commencer le lycée, le prénom d'emprunt fut enfin officialisé, et les deux moi ont fusionné sans encombres.

En réalité, je me suis régalée à vivre une sorte de double vie, avec une troisième dans mon imaginaire galopant. Au lieu d'être traumatisée, je m'amusais à jouer au cache-cache avec moi-même, à intriguer les inconnus. Le mystère exerçait son charme.

De temps à autre, je m'interroge comment serait ma vie avec mon prénom d'origine, si le prénom a autant d'influence sur le destin que l'on prétend. Mais comme le dit si bien un vieux dicton finlandais, chacun est le forgeron de son propre bonheur.