Mitä enemmän yritän jarrutella, sitä hurjempaa vauhtia elämä vierii eteenpäin. Tästä on tullut liiankin totta viime viikkoina ja etsin kuumeisesti oikeaa hetkeä hypätä kyydistä, mutta kuin painajaisessa kaikki tuntuu riistäytyvän hallinnasta. Kuin liian jyrkkä liukumäki.

Edessäni on kaksi vastakkaista vaihtoehtoa, ja hullunrohkeana havittelen sitä toista, ei kovin järkiperäistä, mutta mitä enemmän mietin, sitä voimakkaammin kallistun kuuntelemaan sisäisiä heikkoja signaalejani. Tärkeysjärjestys kaikessa, ja hiiteen kaikki negatiivisuus.

Mikä sitten on tärkeätä ? Pienet kallisarvoiset hetket, lämmin pieni käsi tarttumassa omaani, vaatimaton rehti grillikahvila, ylimääräinen yllätys postissa (kiitokset hurmaavasta raumalaispaketista !), hullunkurisen muotoinen pilvi, ohikiitävä epämääräinen onnellisuudentunne. Oleminen, nauttiminen. Aurinkoista yhdessäoloa, aikaa, uskallusta, ystäviä. Ihana elämä !

Une tentative hilarante de traduire automatiquement le billet original ci-dessus de finnois en français... et me voici en train de le rédiger différemment. Un billet où il est question de priorités, de vocation et de choix ; des Choses Importantes, bref.

Tiraillée entre deux optiques, je tente d'écouter les signaux faibles si souvent ignorés. La petite voix intérieure qui a probablement tenté de me parler il y a déjà quelques temps, se transformant en signaux palpables.

En remède, trois jours consacrés aux enfants : aujourd'hui parc, skate et vélo, piscine installée dans le jardin... et demain rendez-vous avec des amis à La Villette pour un pique-nique goûter.

Une vraie vie 1.0 !